Virkistävä Twitter

Kirjauduin Twitteriin jo kevään alussa, mutta ystävystyin palvelun kanssa vasta muutama viikko sitten. Vierastamisvaiheen jälkeen olen alkanut pitää palvelusta, paljonkin. Facebookin rinnalla Twitterin avoin maailma tuntuu mielenkiintoiselta ja virkistävältä. Jos Facebook on kotibileet, Twitter on julkinen tori. Twitterin toreille voi kuka tahansa mennä huutamaan mitä tahansa, minkä nimisenä tahansa. Tosin toripuheen pitämistä äärettömästi mielekkäämpää on olla itse yksi torien kuuntelijoista; seurailla kuinka Anthony Kiedis puhuu aalloista, Barack Obaman koneisto Obaman puheen sisällöstä, Anni Sinnemäki perjantaikahveista Siirin kanssa, Marko Ahtisaaren linkityksiä tai vaikka Al Goren kuulumisia ja niin edelleen.

Juuri sellaisen tiedon jakajana, johon ei itse muuten törmää ja sellaisten kuulumisten megafonina, joita ei itselle muuten kerrota, Twitter on minusta mukava palvelu. Se on miljoonien mikroblogien yhteisö, jossa pääsee helposti käsiksi isoon määrään tietoa ja henkilökohtaisia kuulumisia. Mikroblogi-idean myötä Twitter voi olla yrityksillekin Facebookia luontevampi paikka olla ja vaikuttaa; siellä kun on helppo tulla seuratuksi ilman, että kenenkään tarvitsee sitoutua fanittamaan yritystä.

Ehkä juuri näiden syiden takia Twitter kasvaa juuri nyt nopeammin kuin Facebook. Entä onko Twitteristä sitten uhaksi Facebookille? Radikaalimmat Internet-junkiet pudistelevat päätään ja uskovat tilanteen olevan juuri päinvastoin. Twitterin suosiosta eivät kaikki povaa pitkäikäistä. FB:n ei tarvitse kun luoda sellainen sovellus nykyisten rinnalle, mikä mahdollistaa kaikille avoimen mikrobloggauksen. Ja jos näin joskus tapahtuu, ei ainakaan meikäläinen juuri nyt keksi montakaan syytä hengailla enää Twitterissa.

Hanna Saarinen, viestintäkonsultti

ps. (31.5)Ystäväni kysyi minulta juuri, miksi Twitter olisi mikroblogi. Ajattelin vastata saman tien julkisesti, siltä varalta että joku muu miettii samaa.

Blogien kantavin idea on se, että ne ovat julkisia; kaikkien verkkokansalaisten luettavissa. Jos blogit eivät olisi julkisia, ne olisivat päiväkirjoja. Twitterin erottaa Feissarista juuri tämä, avoimuus. Kaikki twitteriläiset voivat lukea kaikkien twitteriläisten postauksia. Tämä tekee Twitteristä miljoonien blogaajien yhteisön. Mikroblogiyhteisö se on siksi, että oma postaus pitää mahduttaa 140 merkkiin.

Facebookilaiset valitsivat palvelulleen aikoinaan toisenlaisen periaatteen. He halusivat tehdä siitä ystäväkirjan, jossa jokainen jäsen itse päättää kenen antaa seurata omaa profiiliaan. Lähtökohta on siis ihan eri kuin blogeissa ja Twitterissä ja aikoinaan maailmaa valloittaneessa Jaikussa.

Ja siksi Facebook on minusta kuin kotibileet ja Twitter kuin tori:)

- Hanna

Uutinen vai mainos?

Aamuni ei poikennut totutusta. Matkalla töihin olin valmis kiertämään työpaikkani vieressä sijaitsevan kahvilan editse, vain siksi että näkisin sen ikkunassa komeilevat päivän lööpit. En malttanut odottaa, että pääsisin toimistolle ja saisin koneeni auki. Hulluako? Ei tietenkään. Lööpithän määrittelevät päivän kuumimmat puheenaiheet, ja siksi olisi yksinomaan tyhmää jättää niiden lukeminen iltapäivään! Lisäksi niiden rooli on markkinointiviestinnällisessä murroksessa.

Viime aikoina lööppi on yhä tietoisemmin nähty joko lehden mainoksena tai sisäsivuilla olevan uutisen jatkeena. Kädenvääntö lööpin luonteesta on kärjistynyt siihen, että eduskunnan talousvaliokunta on määritellyt lööpit markkinoinnin välineeksi ja mieltänyt niiden sen myötä kuuluvan kuluttajasuojalain piiriin. Journalistit ovat tästä tietenkin eri mieltä. Heille lööppi on osa uutisointia, jonka ilmaisutenhoa ei voi sananvapauslain mukaisesti kahlita.

Lööppien markkinavoimaan voivat uskoa lehdistön ohella pian myös mainostoimistot. Alan eräs sensei väläytti taannoin kahvipöytäkeskustelussa hypoteettista intohimoaan saada asiakas tuotteineen lööppiin. Kiinnostava idea mainosmiehelle, vaikka viestintätoimiston tarkoituksia lööppijulkisuus palvelee vain harvoin. Erityisesti lööppijulkisuudella on tapana ennemmin tai myöhemmin kääntyä itseään vastaan: ensin ihaillaan, ja kun jumaloitu kohde osoittuukin ihmiseksi, alkaa suunnaton parjaus.
Kielteiseen lööppijulkisuuteen joutuvan ainoa lohdutus lieneekin se, että seuraavana päivänä lööppipaperi kelpaa yksin kalankääreeksi. Usein lööppi vanhenee vuorokaudessa.

Lehti myy itsensä lööpeillä. Siitä on paljon esimerkkejä. Yksi suosikkini on taannoin Häkkisestä ilmestynyt lööppi: "Riittävätkö Häkkisen RAHAT?" Lehden sisäsivuilla oli pieni, toimittajan omaan arvioon perustuva päätelmä, jonka mukaan rahat riittävät. Uskon, että moni lehden ostanut koki itsensä mainonnan uhriksi.

Mainontaa lienee myös iltapäivälehtien lauantainumeroiden naisvoittoinen kansikuvitus. Toimittajana työskentelevä tuttuni arveli, että iltapäivälehtien viikonloppunumeroiden irtonumeroiden myynti laskee välittömästi, jos päälööpissä komeileekin mies. Arvelu kuulosti todelta. Vai muistatko sinä, koska viimeksi näit iltapäivälehden viikonloppunumeron kannessa miehen?

Hanna Saarinen
Viestintäkonsultti