Marraskuun puolivälin pimeydessä Suomi kohisi Jari Sarasvuon lemmenkylteistä. Konsultti Sarasvuo pystytti muutama viikko sitten Espooseen lenkkipolun varteen kolme englanninkielistä kannustuskylttiä Virpi Kuituselle: Love more. Fight harder. Fear less.
Sarasvuon mukaan kannustuskylttien taustalla oli vuosien takainen tarina masentuneesta miehestä, joka hoippui tuhon partaalla, ja jonka toipuminen alkoi metsään tehdyistä kylteistä. Sarasvuo kertoo Kuitusen inspiroituneen tarinasta kovasti.
Kylteistä uutisoi ensimmäisenä Hesarin kaupunkitoimitus. Iltapäivälehdet ja muu media seurasivat pian perässä. Seuraavalla viikolla Espoon kaupunki kertoi poistavansa laittomat kyltit metsästä. ”Kannustaisi mieluummin kotonaan”, tylytti kaupungin virkamies.
Sarasvuo ei ymmärtänyt kaupungin nyreää suhtautumista ympäristötaiteeseen. ”Näimme Virpin kanssa pariskunnan suutelevan Love more -kyltin alla”, Sarasvuo puolusteli.
Seuraavaksi Suomen hiihtomaajoukkueen kannustusjäsen ideoi Savon Sanomissa jo kannustuskylttejä pääkaupunkia lupsakkaampaan maaperään, Puijon metsiin. Sarasvuon suomenkieliset kannustukset olisivat: Jurnuta vähemmän. Naura enemmän. Anna anteeksi. Vielä Sarasvuo ei ole näitä kylttejä Savon sydämeen nakuttanut.
Sarasvuon kyltti-idea otti kuitenkin tuulta alleen myös Sarasvuon hapettomaksi kutsumassa pääkaupunkiseudun ilmapiirissä. Radioasema Voice toi Töölönlahden varrelle kolme pahvista väännettyä omatekoista kylttiä: Eat more. Party harder. Think less. Kyltit oli tarkoitettu kannustukseksi niin Sarasvuolle kuin kaupunkilaisillekin. ”Sarasvuottakaa koko Suomi”, kehotti radiokanava kuulijoitaan.
Jää nähtäväksi leviääkö kylttivillitys tällä kertaa laajemmalle. Lieneekö lenkkipolulla suudelleen parin lisäksi joku muu inspiroitunut kylttien kannustuksesta? Hesarin Töölönlahdella haastattelema lenkkeilijä totesi, että myönteistä kannustusta ei ole koskaan liikaa. Niin tai näin, positiivista on ainakin se, että media on saanut marraskuussa jotain muuta uutisoivaa kuin rokotusjonot ja kohtalokkaat sikainfluenssatapaukset. Kiitos Jari.
Jenni Rantanen
Viestintäkonsultti
maanantai 23. marraskuuta 2009
torstai 12. marraskuuta 2009
Aim high… think small!
”Think big!”, huikkasi asiakas lähtiessään. Olimme juuri saaneet ohjeet suunnitella vaikuttavaa ja tuloksekasta muutosviestintää. Kyseisen suuren yrityksen muutos pitäisi saada jalkautettua läpi koko organisaation luomalla ymmärrystä, hyväksyntää ja sitoutumista muutokselle. Pelkkä tietoisuus muutoksista ei riittäisi.
Jäin miettimään ”think big” -tokaisua. Vyöryttäisimmekö muutoksen läpi organisaation sen omia massamedioita – intraa, henkilöstölehteä ja suuria henkilöstöinfoja – hyödyntäen? Valjastaisimmeko johdon vesiputousmallin mukaisesti kertomaan muutoksesta alaisilleen, jotka taas kertoisivat muutoksesta omille yksiköilleen, jotka puolestaan viestisivät muutoksesta tiiminsä jäsenille? Rakentaisimmeko laajan muutosagenttien verkoston välittämään muutosviestiä läpi organisaation?
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä huonommalta idealta ”vyöryttäminen” ja viestintä massoille vaikutti. ”Think big” ei tuntunut oikealta tavalta vaikuttaa henkilöstön sitoutumiseen.
Asiat alkoivat loksahdella kohdalleen istuessani kollegojeni kanssa iltaa. Eräs kollegoista kertoi järjestäneensä ison henkilöstöinfon sijasta useita alle 10 hengen heterogeenisten ryhmien keskustelutilaisuuksia, joissa johdon edustaja oli lähellä henkilöstöä. Siis todella lähellä, sillä hän istui ovaalissa kokouspöydässä joko vieressä, vastapäätä tai maksimissaan muutaman metrin päässä kustakin osallistujasta. Pöydän ympärillä ei kenelläkään ollut mahdollisuutta piiloutua kaverin taakse ja vetäytyä keskustelusta. Kukaan ei luennoinut puhujapöntöstä tai esitellyt PowerPoint-kalvoja.
Jokainen sai osallistua omalla persoonallisella tavallaan keskusteluun, jossa johtajakin oli vain yksi monista keskustelijoista. Näitä tilaisuuksia järjestettiin kymmeniä eri puolilla organisaatiota ja niihin kutsuttiin osallistujia eri yksiköistä, tiimeistä ja organisaation eri tasoilta monipuolisen keskustelun aikaansaamiseksi. Muutoksesta saatiin kerrankin viestittyä henkilökohtaisesti, ilman suodattavia välikäsiä, ilman viestiä muokkaavia tulkintoja, avoimesti ja keskustelevasti.
Siis vaikuttavaa ja tuloksekasta. Juuri sitä, mitä asiakkaani meiltäkin odotti. ”Think small” vaikutti paljon toimivammalta kuin ”think big”.
Onko meidät aivopesty ajattelemaan, että mitä isommin ja järeämmin viestimme, sitä vaikuttavampaa on viestintä? Vaikuttavaa voi kuitenkin olla myös se, että sattuu toimitusjohtajan kanssa samaan hissiin tai divisioonajohtajan kanssa jonottamaan lounasravintolan annosta vierekkäin. Muutokset vaativat keskustelua, mahdollisuutta kysyä, kyseenalaistaa ja käsitellä asiaa monesta eri näkökulmasta. ”Think small” antaa meille ehkäpä vaikuttavampia välineitä muutoksista viestimiseen kuin massaviestinnän välineet.
Herää enää kysymys, ovatko yritysten johtajat valmiit asettumaan näin lähelle omaa henkilöstöä, keskustelemaan avoimesti ja ottamaan vastaan sekä kysymyksiä että palautetta. ”Think small” vaatii nimittäin johdolta paljon enemmän rohkeutta ja avoimuutta kuin etäisempi ”think big”.
Sari Lehmuskallio
Asiakkuusjohtaja ja toimivan sisäisen viestinnän fani
Jäin miettimään ”think big” -tokaisua. Vyöryttäisimmekö muutoksen läpi organisaation sen omia massamedioita – intraa, henkilöstölehteä ja suuria henkilöstöinfoja – hyödyntäen? Valjastaisimmeko johdon vesiputousmallin mukaisesti kertomaan muutoksesta alaisilleen, jotka taas kertoisivat muutoksesta omille yksiköilleen, jotka puolestaan viestisivät muutoksesta tiiminsä jäsenille? Rakentaisimmeko laajan muutosagenttien verkoston välittämään muutosviestiä läpi organisaation?
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä huonommalta idealta ”vyöryttäminen” ja viestintä massoille vaikutti. ”Think big” ei tuntunut oikealta tavalta vaikuttaa henkilöstön sitoutumiseen.
Asiat alkoivat loksahdella kohdalleen istuessani kollegojeni kanssa iltaa. Eräs kollegoista kertoi järjestäneensä ison henkilöstöinfon sijasta useita alle 10 hengen heterogeenisten ryhmien keskustelutilaisuuksia, joissa johdon edustaja oli lähellä henkilöstöä. Siis todella lähellä, sillä hän istui ovaalissa kokouspöydässä joko vieressä, vastapäätä tai maksimissaan muutaman metrin päässä kustakin osallistujasta. Pöydän ympärillä ei kenelläkään ollut mahdollisuutta piiloutua kaverin taakse ja vetäytyä keskustelusta. Kukaan ei luennoinut puhujapöntöstä tai esitellyt PowerPoint-kalvoja.
Jokainen sai osallistua omalla persoonallisella tavallaan keskusteluun, jossa johtajakin oli vain yksi monista keskustelijoista. Näitä tilaisuuksia järjestettiin kymmeniä eri puolilla organisaatiota ja niihin kutsuttiin osallistujia eri yksiköistä, tiimeistä ja organisaation eri tasoilta monipuolisen keskustelun aikaansaamiseksi. Muutoksesta saatiin kerrankin viestittyä henkilökohtaisesti, ilman suodattavia välikäsiä, ilman viestiä muokkaavia tulkintoja, avoimesti ja keskustelevasti.
Siis vaikuttavaa ja tuloksekasta. Juuri sitä, mitä asiakkaani meiltäkin odotti. ”Think small” vaikutti paljon toimivammalta kuin ”think big”.
Onko meidät aivopesty ajattelemaan, että mitä isommin ja järeämmin viestimme, sitä vaikuttavampaa on viestintä? Vaikuttavaa voi kuitenkin olla myös se, että sattuu toimitusjohtajan kanssa samaan hissiin tai divisioonajohtajan kanssa jonottamaan lounasravintolan annosta vierekkäin. Muutokset vaativat keskustelua, mahdollisuutta kysyä, kyseenalaistaa ja käsitellä asiaa monesta eri näkökulmasta. ”Think small” antaa meille ehkäpä vaikuttavampia välineitä muutoksista viestimiseen kuin massaviestinnän välineet.
Herää enää kysymys, ovatko yritysten johtajat valmiit asettumaan näin lähelle omaa henkilöstöä, keskustelemaan avoimesti ja ottamaan vastaan sekä kysymyksiä että palautetta. ”Think small” vaatii nimittäin johdolta paljon enemmän rohkeutta ja avoimuutta kuin etäisempi ”think big”.
Sari Lehmuskallio
Asiakkuusjohtaja ja toimivan sisäisen viestinnän fani
tiistai 10. marraskuuta 2009
Tieto on valtaa?
Muutama päivä sitten kohistiin Andre Agassin kilpauran aikaisesta metamfetamiinin käytöstä. Juttu paljastettiin Agassin omaelämänkerrassa ja sen oli saanut luvan julkaista skuuppina People ja Sports Illustrated. Toimittaja kuitenkin paljasti jutun Twitterissä – päivää ennen skuupin julkaisua mediassa. NY Times käsitteli juttua täällä ja asian uutisoi myös mm. Markkinointi&Mainonta.
Mitä tämä tarkoittaa mediaviestinnälle? Onko embargon aika ohi?
Keltainen lehdistö osaa rahastaa skuupeillaan. Kaikki muistavat ainakin case Hymyn ja Ilkka Kanervan Tukiais-viestit. Muutkin mediat toki tunkevat skuuppaajan apajille – ja hyvä niin. Skuuppaaja saa mainosta, ja loppukädessä suurimman maineen ja kunnian käärii se, joka käsittelee aihetta parhaiten tai laadukkaimmin, tuo eniten lisäarvoa lukijalle. Osa viesteistä julkaistiin jo ennen Hymyä Ilta-Sanomissa, mutta Hymy ylsi silti ennätykselliseen myyntiin.
Elämme jatkuvan uutistulvan keskellä. Mediat ymmärsivät jo 90-luvulla luopua uutisten myynnistä netissä. Miksi maksaa sellaisesta, jota on tarjolla yllin kyllin ja ilmaiseksi?
Olin viime viikolla Teoston ja Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan seminaarissa, jossa Tuomas Nevanlinna puhui arvoista ja asenteista tietoyhteiskunnassa. Nevanlinna nosti esiin, että vain rajoitetusti saatavissa olevista hyödykkeistä voi pyytää maksua. Tieto on siis keinotekoisesti tehtävä arvokkaaksi muun muassa salasanojen kautta.
Seuraako tästä päättelystä se, että jos tietoa jaetaan vapaasti, ei sillä siten ole mitään arvoa? Ratkaisun avaimet tähän pulmaan löytyvät juurikin informaatiotulvasta. Hukumme tietoon, ellei joku suodata siitä vain meitä kiinnostavat asiat. Siksi seuraamme blogeja, liitymme ihailemamme henkilön seuraajaksi Twitterissä ja käytämme erilaisia vertailusivustoja.
Laura Pesonen
Mitä tämä tarkoittaa mediaviestinnälle? Onko embargon aika ohi?
Keltainen lehdistö osaa rahastaa skuupeillaan. Kaikki muistavat ainakin case Hymyn ja Ilkka Kanervan Tukiais-viestit. Muutkin mediat toki tunkevat skuuppaajan apajille – ja hyvä niin. Skuuppaaja saa mainosta, ja loppukädessä suurimman maineen ja kunnian käärii se, joka käsittelee aihetta parhaiten tai laadukkaimmin, tuo eniten lisäarvoa lukijalle. Osa viesteistä julkaistiin jo ennen Hymyä Ilta-Sanomissa, mutta Hymy ylsi silti ennätykselliseen myyntiin.
Elämme jatkuvan uutistulvan keskellä. Mediat ymmärsivät jo 90-luvulla luopua uutisten myynnistä netissä. Miksi maksaa sellaisesta, jota on tarjolla yllin kyllin ja ilmaiseksi?
Olin viime viikolla Teoston ja Arjen tietoyhteiskunnan neuvottelukunnan seminaarissa, jossa Tuomas Nevanlinna puhui arvoista ja asenteista tietoyhteiskunnassa. Nevanlinna nosti esiin, että vain rajoitetusti saatavissa olevista hyödykkeistä voi pyytää maksua. Tieto on siis keinotekoisesti tehtävä arvokkaaksi muun muassa salasanojen kautta.
Seuraako tästä päättelystä se, että jos tietoa jaetaan vapaasti, ei sillä siten ole mitään arvoa? Ratkaisun avaimet tähän pulmaan löytyvät juurikin informaatiotulvasta. Hukumme tietoon, ellei joku suodata siitä vain meitä kiinnostavat asiat. Siksi seuraamme blogeja, liitymme ihailemamme henkilön seuraajaksi Twitterissä ja käytämme erilaisia vertailusivustoja.
Laura Pesonen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
